"…että tietäisit kuinka käyttäytyä Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta…" 1.Tim.3:15
SEURAKUNNAN JÄSENYYS
Eikö olekin merkillistä, että raamatussa ei ole missään tarkasti määritelty, kuka kuuluu seurakuntaan ja kuka ei kuulu. Tuollaista määritelmää ei ole tarvittu kaksi tuhatta vuotta sitten, koska silloin oli päivänselvää, kuka kuuluu seurakuntaan. Ero seurakunnan ja maailman välillä oli selvä jopa niin, että jumalattomat ihmisetkin pystyivät siihen aikaan tunnistamaan, kuka on ja kuka ei ole uskovainen. Ennenvanhaan lampaat seurasivat Paimenta ja lauma pysyi hyvin koossa. Nykyisin jokaisen seurakunnan kannattaisi hankkia hyvä lammaskoira.
Tarve määritellä seurakunnan jäsenyys on syntynyt vasta viimeisen sadan vuoden aikana. Seurakuntien organisoitumisen ja herrakulttuurin leviämisen myötä jokainen seurakunta on halunnut päästä laskemaan tarkasti oman vaikutusalansa ihmisten lukumäärässä mitattuna. Laatuun ei yleensä kiinnitetä mitään huomiota.
Kortistojen perustaminen ei ole raamatullista. Vanhasta Testamentista tiedämme, että kun esim. kuningas Daavid rupesi laskemaan israelilaistem lukumäärää tarkasti, oli siitä seurauksena rutto, joka surmasi tuhansia ihmisiä.
Kortistoja puolustetaaan epäraama-tullisilla perusteilla, vanhustenhuolto muka helpottuu jne.. Olen nähnyt niin paljon uskovaisia vanhuksia lojumassa sairaaloissa, että tiedän, että kortistot eivät heitä auta. Tuossa työmuodossa tarvitaaan Pyhän Hengen synnyttämää rakkautta eikä kortistoja.
Kortistot eivät koskaan ole ajan tasalla. Tunnen monia seurakunnan jäseniä, jotka ovat myöntäneet luopuneensa uskosta mutta ovat kuitenkin seurakunnan jäseniä. Epäilen, että kortiston jäsenyys ei kelpaa pääsylipuksi taivaaseen. Vapaaehtoisia kortistoja voitaisiin tietysti perustaa. Jokainen vanhus, joka haluaa apua seurakunnalta, voisi antaa nimensä siihen. Kortistolle ei saisi antaa kuitenkaan sellaista asemaa, mikä sille ei kuulu. Jos kortiston jäsenyydestä tulee ehto seurakuntaan kuulumiselle, on se silloin uskon ja kasteen merkityksen halveksimista.
Seurakunnan jäsenyys on kaikesta huolimatta määriteltävissä tarkasti Raamatun perusteella. Uskossa oleva ihminen tulee seurakunnan jäseneksi silloin, kun hänet kastetaan Jeesuksen opetuslapseksi.
Kasteessa ihminen oksastetaan Jeesukseen. Oksat oksastetaan aina runkoon eikä toisiin oksiin. Jos oksat oksastetaan toisiinsa, syntyy siitä ennenpitkää vain kuiva, juhannuskokon tapainen risukasa, joka palaa iloisesti. Tavallisesti viinipuuvertaus vääristetään niin, että rungon paikalle asetetaan seurakunta ja Jeesus tyrkätään syrjään, vaikka Jeesus nimenomaan sanoi: "Pysykää minussa!" Seurakunta ei ole runko, seurakunta on oksisto.
Ihminen säilyy seurakunnan jäsenenä niin kauan, kun hän elää Jeesuksen yhteydessä. Jos seurakunnan jäsen luopuu uskosta tai alkaa elämään selvästi, pysyvästi ja vakavasti synnissä, on seurakunnan-kokouksen erotettava hänet seurakunnan jäsenyydestä varottamisen jälkeen. Erottaminen ei ole mikään halveksunnan osoitus vaan kurinpidollinen toimenpide yleisen seurakuntakurin säilyttämiseksi. Kuiva oksa poistetaan elävien oksien elämän helpottamiseksi. Erottamiseen täytyy olla selvät perusteet ja ne täytyy ilmoittaa erotettavalla ja seurakunnalle. Käytännössä erottaminen tarkoittaa sitä, että seurakunnan jäsenet katkaisevat yhteytensä ao. henkilöön. Erotetulla on luonnollisesti oikeus halutessaan tulla kokouksiin.
Seurakunta on tietysti vastuussa Jumalalle niin ihmisten kastamisesta seurakuntaan kuin erottamisestakin. Seurakunnan vastuualueeseen kuuluu varmistaa, että kastettava on uskossa ja hän ymmärtää kasteen merkitsevän kokonaisvaltaista antautumista Jeesuksen opetuslapseksi. Kastettavan itsensä vastuulle jää rehellinen syntien tunnustaminen ja niistä luopuminen. Seurakunnat voivat tehdä virheitä myös jättämällä kastamatta tai jättämällä erottamatta silloin kuin aihetta olisi.
Rajaa seurakunnan ja maailman välille ei vedetä seurakunnan jäsenluettelon avulla. Tuo raja vedetään jokaisen uskovaisen sydämessä Jumalan Sanan ja Jumalan Hengen avulla. Jumala itse kirjoittaa taivaassa jokaisen lapsensa nimen Elämän kirjaan, ihmiset eivät voi sitä tehdä.
Seurakunnat eivät varmaankaan ole halukkaita purkamaan nykyisiä kortistoja tai muuttamaan olemassa olevaa käytäntöä. En minä sitä oikeastaan vaadikaan, mutta mielestäni näistä kortistoista ja niiden merkityksestä pitäisi antaa seurakunnissa oikeaa opetusta. Liian monet seurakuntalaiset kuvittelevat seurakunnan jäsenyyden riittäväksi uskon osoitukseksi.
Lopuksi vielä lahkolaisuuden määritelmä. Raamattu määrittelee lahkolaisen sellaiseksi ihmiseksi, joka ei pysty toimimaan yhteistyössä toisten uskovaisten kanssa. Lahkolaisuutta ei siis määritellä sen perusteella, mihin seurakuntaan yksilö kuuluu vaan lahkolaisuus on sydämenasenne. Raamattu määrittelee lahkolaisuuden synniksi.
MIELIPITEENVAPAUS SEURAKUNNASSA
Mielipiteenvapaus yhteiskunnassa tarkoittaa tavallisesti sitä, että jokaisella on oikeus muodostaa ja esittää mielipiteitään riippumatta siitä ovatko nuo mielipiteet hyvin tai huonosti perusteltuja ja siitä ovatko ne totta vai valhetta. Yksityishenkilöiden mielipiteet saattavat olla joskus pahastikin ristiriidassa keskenään mutta ei ole harvinaista, että yleiset väitteet ja käsityksetkin osottautuvat vääriksi. Selvästi onkin havaittavissa, että oikeiden, hyödyllisten ja totuudellisten mielipiteiden muodos-taminen vaatii aina vaivannäköä ja asioihin perehtymistä, vääriä mielipiteitä sensijaan syntyy helposti kuin rikkaruohoja mansikkamaalle.
Seurakuntien sisällä mielipiteenvapaus on monitahoisempi ongelma kuin yhteis-kunnassa sillä seurakuntiin on muodostunut monia erilaisia auktoriteettejä, jotka pyrkivät rajoittamaan mielipiteenmuodostusta. Tuollaisia vääriä auktoriteetteja ovat esim. seurakuntien viranhaltijat ja perinnäistavat ja tottumukset.
Keskustelu seurakuntien opista ja tilasta haluttaisiin usein kieltää kokonaan. Perusteluna käytetään (1.Tim.3:15-16):ssa esitettyä ajatusta:" ...että tietäisit, kuinka käyttäytyä Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta, totuuden pylväs ja perustus." Monien muiden raamatunjakeiden perusteella voimme kuitenkin päätellä, että seurakunta ei ole ‘totuuden pylväs ja perustus’. Useat raamatuntutkijat ovat sitä mieltä, että tuo jae kuuluu oikeastaan näin:"...että tietäisit, kuinka käyttäytyä Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta. Totuuden pylväs ja perustus ja tunnustetusti suuri on jumalisuuden salaisuus......". Piste on siinä siis väärässä paikassa.
Raamatun mukaan ihmisellä on oikeus kysyä Jumalan mielipidettä asioissaan mutta yhtä hyvin saattaa Jumalakin joskus kysyä ihmisen mielipidettä jossain asiassa. Ihmisen tulisi kunnioittaa Jumalaa mutta yhtä hyvin Jumala kunnioittaa rehellisen ihmisen mielipiteitä. Jumalan mielenkiinto ihmisiä kohtaan näkyy siinäkin, että Hän on kiinnostunut myös heidän mielipiteistään.
Jeesuskaan ei koskaan esiintynyt määräilijänä eikä alistajana seurakunnan keskuudessa. Hyvä esimerkki Jeesuksen inhimmillisestä suhtautumistavasta on hänen ja Natanaelin ensimmäinen kohtaaminen. Natanael sanoi:"Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?" johon Jeesus vastasi:"Siinäpä oikea israelilainen, jossa ei vilppiä ole". Jumala pyrkii opettamaan ja kasvattamaan ihmisiä oikean hengellisen ravinnon avulla. Hän odottaa, että ihmiset kasvavat lopulta aikuisiksi, fiksuiksi, luoviksi ja ystävälliseksi olennoiksi. Jumala luottaa vuorenvarmasti siihen, että oikeat siemenet kasvavat hedelmää aikanaan.
Valta seurakunnissa toteutuu nimenomaan oikean opetuksen kautta eikä käskyjen ja määräyksien kautta. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että oikean opetuksen puuttuessa Jumalan tahto ei toteudu seurakunnissa. Jumala ei saa rauhassa hoitaa kavatustehtäväänsä vaan sielunvihollinen pyrkii aina viljelemään rikkaruohoja mahdollisimman suurella tehokkuudella. Tästä syystä väärien oppien vastustamisen kuuluisi olla yksi pysyvä toiminnan muoto seurakunnissa. Näin ei kuitenkaan ole ja syy on osittain siinä, että kaikki arvostelu, sekä oikea että väärä, on haluttu kieltää.
Mielipiteenvapaus voidaan johtaa jo raamatusta käsin. Jossain Paavalin kirjeissä on kirjoitettu näin:" Kun tulette yhteen, olkoon jokaisella jotain annettavaa kenellä opetus, kenellä virsi, kuka profetoi, kuka puhuu kielillä, kuka selittää..." Apostolisena aikana seurakunta olikin tasa-arvon suhteen ympäröivää yhteiskuntaa edellä. Kaikki seurakunnan miesjäsenet keisarista orjiin saakka omistivat oikeuden puhua.
Nykyaikana tilanne on muuttunut siten, että yhteiskunnallinen ‘tasa-arvoisuus’ on tunkeutunut sellaisille alueille, jotka ovat ristiriidassa raamatun kanssa ja siksi seurakunnat ovat joutuneet valitsemaan, noudattavatko he mieluummin raamattua vaiko yhteiskunnan käytäntöä. Erikoisesti tämä koskettaa naisen asemaa seurakunnassa.
Jeesus itse arvostelee voimakkaasti seurakuntia Ilmestyskirjan seurakunta-kirjeissään. Tuo arvostelu osoittaa hyvin selvästi, että seurakunnat eivät ole itsessään erehtymättömiä. Seurakunta-organisaatio ei kelpaa Jumalaksi eikä sitä ole Jumalaksi tarkoitettukaan.
Raamattu ei tunne käsitettä ‘täydellinen uskovainen’ tai käsitettä ‘täydellinen seurakunta’. Jumala löytää vikoja jopa enkeleistäänkin eikö sitten ihmisistä. Siksi raamattu kehoittaa uskovaisia tutkimaan, arvostelemaan ja koettelemaan kaiken, mitä heille tarjotaan hengellisyyden varjolla.
Juuri uskovaisten vikojen vuoksi Raamattu tuntee käsitteen ‘täydellinen armo’. Armoa ei kuitenkaan saa käyttää tahallisten, systemaattisten syntien puolustuksena. Jos seurakunnan oppi on vinoutunut, on se oikaistava. Jos keskustelu ja arvostelu kielletään niin samalla pakotetaan seurakunta toistamaan jatkuvasti omia virheitään.
Seurakuntalaisia pitäisi päinvastoin rohkaista esittämään mielipiteitään jo sielunhoidolliselta kannalta asiaa ajatellen. Emme voi odottaakaan, että kaikkien ihmisten mielipiteet olisivat aina sopusoinnussa raamatun kanssa, sillä jokainen ihminen joutuu käymään läpi omat erehdyksensä ja kasvukipunsa. Sitäpaitsi raamattukin sisältää virheitä. Jaakobin kirjeen kirjoittaja myöntää ‘että monessa paikassa me opettajatkin erehdymme’.
Niinkuin Jumalakaan ei ole määräilevä Jumala ei raamattukaan ole määräilevä kirja vaan se on hengellisen kasvun oppikirja ja samalla ihmisen käsikirja. Raamatun mukaan seurakuntien työntekijöiden pitää kyetä kestämään arvostelua. Seurakunta on sairas, jos se on jakautunut toisaalta määräileviin ja toisaalta alistettuihin jäseniin. Se ei ole raamatullinen seurakuntamalli. Arvosteleminen sensijaan on raamatullista niinkuin monet Vanhan Testamentin profeetatkin todistavat (esim. Miika 3:10-11).
Kuitenkin haluan korostaa sitä, että seurakuntaa ei voida johtaa pelkkien ihmismielipiteiden avulla. Vanhemmiston tai piispainkokouksen velvollisuus ei ole muodostaa mielipiteitä vaan heidän velvollisuutensa on ottaa selvyys Jumalan mielipiteistä. Seurakunnan pitäisi jaksaa luottaa siihen, että Jumala on mielipiteissään ja opetuksissaan ajatellut nimenomaan ihmisten parasta ja siksi niiden noudattaminen on seurakunnalle elinehto.
Mielipide on eri asia kuin juoru. Mielipide perustuu jollekin tietylle pohjalle (koulutukseen, tietoon, kasvatukseen) kun taas juoru perustuu useimmiten valheeseen, epätäydelliseen tietoon, pahansuopuuteen ja tahallisiin väärinkäsityksiin tai syytöksiin. Mielipiteiden muodostamista voidaan pitää myönteisenä ja rakentavana asiana, juorut puolestaan ovat hajoittavia ja saastaisia asioita.
Mooseksen laki suhtautuu ankarasti juoruilijoihin. "Älä liiku panettelijana kansasi keskellä äläkä vaani lähimmäisesi verta." (3.Moos.19:16.). "Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi". "Älä levitä valheellista huhua, äläkä anna apuasi syylliselle rupeamalla vääräksi todistajaksi. Älä ole joukon mukana tekemässä pahaa, äläkä todista riita-asiassa niin, että taivut joukon mukaan ja väännät oikean vääräksi." (2.Moos.23:1-2).
Jumala siis haluaa, että aina kun me puhumme, me otamme selville ja tutkimme tarkasti kaiken sen, minkä me suustamme ulos tuomme ja me myös olemme vastuussa Jumalalle puheistamme.
Seurakunnan saarnaajan virka ei ole määräilijän ja suuren herran virka vaan se on opettajan ja esikuvana olemisen virka. Saarnaajan tulisi tuntea raamattua jonkin verran, hän saa olla jopa kirjanoppinutkin oikeassa merkityksessä. Kirjanoppineisuus on hyvä asia silloin, kun kysymyksessä on todellinen asiantuntija, joka osaa vastata kiperiin kysymyksiin ja silloin kun oppineisuutta ei nosteta liian tärkeään aseman. Jeesus oli itse eräässä mielessä kirjanoppinut.
Kielteisen sävyn kirjanoppineisuus saa vain silloin, kun se on kapea-alaista, kieroutunutta ja epäpätevää raamatun osaamista, saivartelua pikkuasioista, teoreettista väittelyä ja pohdiskelua ilman, että sitä olisi ollenkaan tarkoitus hyödyntää käytännössä. Jeesuksen ajan fariseukset eivät itse noudattaneet niitä sääntöjä, joiden noudattamista he toisilta vaaativat. Oikea raamatuntutkija ja hengellisten asioiden opettaja on sellainen, joka tutkii raamattua tarkoituk-senaan soveltaa sitä käytäntöön omassa elämässään.
Saarnaajien tulisi olla ennekaikkea aitoja ja suoria ihmisiä Jumalan ja ihmisten edessä. Saarnaajan virka ei ole mikään harjoittelijan virka, siihen ei tulisi hyväksyä kypsymättömiä henkilöitä. Seurakunnissa on liian paljon saarnaajabyrokraatteja, epävarmoja kurinpitäjiä, huonoja opettajia ja epäpäteviä sielunhoitajia, seurakuntien viihdyttäjiä ja ‘rahastajia’, henkilöitä, joilta puuttuu saarnaajan armoitus ja valtuudet. Oikeita saarnaajia ei synny sattumalta eikä kukaan ole siihen virkaan sovelias omien kykyjensä perusteella.
Helluntaiseurakunnista puuttuu yhtenäinen käytäntö siitä, kuinka seurakunnan vanhimmat valitaan virkaansa. Tavallisestihan vanhat vanhemmiston jäsenet vaan valitsevat jonkin kaverinsa tuohon virkaan muitta mutkitta mitään utelematta. Haluan suositella erästä menettelytapaa, joka mielestäni on raamatun kanssa sopusuoinnussa ja jota noudatettiin Tukholmassa vielä noin kaksikymmentä vuotta sitten.
Siinä vaiheessa kun vanhin valitaan virkaansa, tulisi hänen itsensä antaa seurakunnan edessä todistus siitä, että Jumala on kutsunut hänet tähän virkaan. Tällä tavalla kaikkein pahimmat ja huonoimmat valehtelijat karsiutuvat pois jo alkuvaiheessa. Vanhimman virka on kutsumusvirka. Jumala tukee vain niitä vanhimpia, jotka Hän on kutsunut siihen virkaan.
Lisäksi vanhemmistokanditaatit tulisi koetella ennen virkaanasettamista. Heille annettakoon puolen vuoden koeaika, jonka kuluessa seurakuntalaiset saakoot esittää omat huomautuksensa ehdokkaan suhteen. Nykyaikana vanhemmiston jäsenet pitäisi lisäksi koetella vielä vanhemmalla iällä uudestaan, sillä vaara luopua uskosta, katkeroitua, urautua ja vaara menettää elävä kosketus seurakuntaan on suuri.
NAINENKO OPETTAMASSA?
Seurakuntavirat ja vallankäyttö niiden sisällä herättää monia kysymyksiä, joihin eri seurakunnat ovat vastanneet eri tavoilla. Ovatko seurakunnat verrattavissa yhteiskunnallisiin järjestöihin, puolueisiin ja seuroihin vai ovatko ne tosiaankin elävän Jumalan seurakuntia? Kenellä on oikeus nimittää viranhaltijoita Jumalan seurakuntaan? Onko seurakunnilla oikeus itse valita omat palvelijansa vai onko tuo valta yksin Jumalalla? Miten seurakunta ottaa selville Jumalan tahdon? Onko äänestys-käyttäytyminen sallittua? Kuka kantaa vastuun päätöksistä? Minä en edes yritä vastata näihin kysymyksiin, sen saavat seurakunnat tehdä itse, seurakunnat saavat myös vastata päätöksistään Jumalalle.
Vapaiden suuntien seurakuntien toiminta on muuttunut eräässä mielessä kaksijakoiseksi sillä toisaalta ne rikkovat Raamattua vastaan hyväksymällä naiset seurakunnan opettajan virkaan ja toisaalta ne kuitenkin vetoavat Raamatun auktoriteettiin. Luterilaiset ovat rehellisempiä tässä mielessä. Siellä on luovuttu Raamatun auktoriteetista kokonaan.
Erään väärän raamatuntulkinnan haluan tässä oikaista. (Gal.3:28):ssa sanotaan, että ‘tässä ei ole miestä eikä naista’. Tätä lausetta on paljon tulkittu väärin siten, että se tarkoittaisi miesten ja naisten roolien samankaltaisuutta seurakunnassa. Asiayhteydestä kuitenkin selviää, että se tarkoittaa ainoastaan sitä, että naiset niinkuin miehetkin kokevat Jumalan armon samalla tavalla ja pääsevät vapaaksi lain alta tultuaan uskoon. Kristuksessa on siis loppujen lopuksi sekä mies että nainen armon ja vain armon kautta - ei lain kautta. Tätä totuutta ei kenenkään pidä mennä muuttamaan.
Seurakuntien tehtävä olisi tutkia, mitä tarkoittaa miehen ja naisen roolit ja mitä eroja niissä on. Tätä ongelmaa ei ratkaista siten, että naisista tehdään väkisellä pastoreita, koska yhteiskunnallinen kehitys niin vaatii. Jumala on jopa yhteiskunnallisenkin kehityksen yläpuolella.
Minä olen tullut raamatun perusteella sellaiseen tulokseen, että naiset eivät saa toimia hengellisten asioiden opettajan virassa seurakunnassa (1.Moos.3:16, 1.Kor. 14:34, Ef.5:22, 1.Tim.2:22). Opetuskielto tarkoittaa uusia asioita ja hengellisiä linjanvetoja, jotka onnistuvat vain henkilöiltä, joilla on siihen tarvittavat armolahjat. (Kts. artikkeli taivaan valtakunnan avaimista).
Raamattu ja historia ei tunne yhtään naista, jolle Jumala olisi antanut opettajan viran ja armoituksen seurakunnassa. Nykyaikaiset seurakunnat ovat kuitenkin hyväksyneet jo kauan naiset opettajan virkaan. Naiset toimivat esim. lähetys-saarnaajina ja reporttereina ja virkaansa hoitaessaan he joutuvat toimimaan samalla seurakuntien hengellisinä opettajina. En sano tätä syyttääkseni naisia tai seurakuntia vaan kysyäkseni, onko siinä sitten todellakin tapahtunut Jumalan tahto ja johdatus. Onko Jumala joutunut ristiriitaan itsensä kanssa?
Varmaan asia olikin niin, että nainen ja mies olivat tasa-arvoisia Paratiisissa. Syntiinlan-keemus muutti monia asioita. Naisen "alistaminen miehen vallan alle" tapahtui vasta syntiinlankeemuksen jälkeen Jumalan toimesta, ei miehen toimesta. Emme voi enää vedota siihen millaisia ihmiset olivat ennen syntiinlankeemusta, nyt me olemme syntisiä ja rikkinäisiä haaksirikkoisia matkalla kohti toivottavasti parempaa iankaikkisuutta. Meidän on elettävä tässä todellisuudessa. Jos me eläisimme Paratiisissa, niin naiset saisivat minunkin puolestani opettaa.
Nainen on havaittu epäluotettavaksi hengellisen opettamisen alueella siitä lähtien, kun Eeva opetti Aatamin syömään Hyvän- ja Pahan-tiedonpuusta. Nainen ei kykene vastustamaan käärmeen viettelyksiä niinkuin mies. Tämä asia on testattu "laboratorio-olosuhteissa" kerran ja testin toistaminen ei ole mahdollista, koska kaikki testikappaleet ovat rikkinäisiä ja kelvottomia edellisen testin jäljiltä.
Naisen asettaminen seurakunnan saarnaajaksi on sama asia kuin kaikkein heikoimman sotamiehen asettaminen pahimpaan paikkaan rintamalla. Naiset eivät kykene seisomaan yhden ainoan totuuden takana, heiltä löytyy aina varatotuuksia. Kuningas Salomo, jolla oli 700 vaimoa ja 300 sivuvaimoa, kirjoittaa:"…..olen löytänyt tuhannesta yhden miehen, mutta siitä luvusta en ole löytänyt yhtään naista…."(Saarn. 7:29). Salomo oli etsimässä suoria ja rehellisiä ihmisiä. Paavali kirjoittaa (Tim.2:12):"… mutta minä en salli, että vaimo opettaa, enkä että hän vallitsee miestään….". Jos vaimo ei ole kelvollinen opettamaan miestään niin kuinka sitten seurakuntaa.
Eeva aloitti feministisen liikkeen, joka on viime aikoina selvästi vahvistunut. Eeva halusi olla yhtä mahtava kuin Jumala tai oma miehensä, mieluummin vähän mahtavampikin. Synnin avulla, kieltoja rikkomalla, naisten valta sen paremmin kuin miestenkään ei kyllä lisäänny, ainoastaan Saatanan valta lisääntyy. Vallanhimo on synnillistä.
Mitään raamatunjakeita ei pidä selittää kulttuurin avulla. Jos sille linjalle lähdetään, ollaan kohta feministikultturin orjia kaikki. Saatanan kanssa ei pidä leikitellä.
Suurin osa Jumalan profeetoista ja palvelijoista on ollut ukkomiehiä mutta kyllä joukossa on ollut myös naimattomia miehiäkin (Elia, Jeesus, osa Jeesuksen opetuslapsista, apostoli Paavali (oli naimaton tai leski) jne). Naisetkin voivat käyttää armolahjojaan ja toimia jopa profeettana seurakunnassa, hengellisen opettajan virka vain on kielletty. Profeetta välittää ainoastaan Jumalan viestejä seurakunnalle, opettaja vastaa koko seurakunnan opillisesta puhtaudesta ja toiminnasta.
Vanhimman virkaan kuuluu opettaminen tai ainakin oikean opin perusteellinen tuntemus ja sen takana seisominen. Vanhimman viran niinkuin muidenkin virkojen hoitaminen ei ole kiinni ihmisen kyvyistä ja taidoista tai ihmisen paremmuudesta toisiin ihmisiin nähden. Kysymys ei ole siitä, että naisia pidettäisiin lahjattomina tähän virkaan. Kysymys on naisille ominaisen ailahtelemisen vaikutuksen eliminoimisesta seurakunnan toiminnasta.
Länsimaiset seurakunnat ovat jo pitkän ajan antaneet omituisen kuvan omasta toiminnastaan niille maille, joihin evankeliumia on yritetty viedä, sallimalla naisten toimia hengellisten asioiden opettajan toimessa vastoin Raamatun opetusta. Varmaan pakanat ihmettelevät, miksi länsimaisten naisten annetaan rikkoa Jumalan sanaa samalla, kun he ovat julistavinaan evankeliumia. Näin seurakuntien naislähetyssaarnaajista onkin tullut oikeastaan länsimaisen kulttuurin sanansaattajia eikä evankeliumin julistajia. Tilanne on mennyt jo niin pahaksi, että kukaan yksittäinen ihminen ei voi muuttaa vääristyneitä käyttäytymismalleja seurakunnissa. Toki on olemassa myös naislähetyssaarnaajia, jotka eivät ole menneet hengellisten asioiden opettajiksi vaan muihin tehtäviin lähetyskentilleen. Vielä on muistettava sekin, että naisilla on oikeus todistaa uskostaan ja välittää sitä tietoutta, jonka he ovat omaksuneet seurakunnassaan. Läheskään kaikki naisten tekemä lähetystyö ei siis ole ollut turhaa tai väärää.
Vanhimman virka on kutsumusvirka. Ilman Jumalan kutsua ja armoitusta ei kenenkään pidä ruveta hoitamaan vanhimman virkaa tai opettajan virkaa seurakunnassa - tai mitään muutakaan virkaa.
Yksimielisyys on epäilemättä merkittävä voimatekijä hengellisissä asioissa. Yksimielinen seurakunta on voimakas seurakunta, eripurainen seurakunta on heikko seurakunta. Yksimielisyyden käsite kaipaa kuitenkin tarkan määrittelyn, sillä tämä sana niinkuin useimmat muutkin sanat voidaan käsittää monella eri tavalla ja tätä sanaa voidaan käyttää vääriinkin tarkoituksiin.
On olemassa diktatoorista yksimielisyyttä, jolloin joku henkilö tai ryhmä henkilöitä vaatii muita olemaan samaa mieltä heidän kanssaan. Yksimielisyyttä voidaan siis käyttää myös alistamistarkoituksessa. Jumala ei ole tarkoittanut tätä "yksimielisyyden" mallia seurakunnan käyttöön. Oikea yksimielisyys saavutetaan keskustelemisen ja neuvottelemisen kautta, jos saavutetaan.
Jumala tai Jumalan profeetta ei aina ole yhtä mieltä seurakunnan kanssa. Esim. Jeremian kirjassa on mainittu, kuinka Jeremia joutui ilmiriitaan silloisten pappien ja kansan johtohenkilöiden kanssa useita kertoja.
Yksimielistä päätöstä tarvitaan vain silloin, kun asiaan ei aikaisemmin ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Asioita, joihin on jo olemassa selvät vastaukset esim. raamatussa ei pitäisi pyrkiä muuttamaan "yksimielisten" päätösten avulla. Jumala ei siunaa sellaisia päätöksiä.
Seurakuntaa ei johdeta profetioiden ja ‘villojen’ kokeilemisen avulla. Tällainen johtamistyyli on erittäin altis häiriötekijöille. Ei Jumalalta saa olla jatkuvasti vaatimassa merkkejä ja johdatusta silloin, kun selvät ohjeet on jo saatu esim. Raamatusta. Jumala pitää ylimääräistä merkkien etsimistä epäuskon ja haluttomuuden osoituksena.
Profetioita ja erikoismerkkejä saisi käyttää vain harvoin seurakunnan johtamisen apuvälineenä. Seurakunnan ja yksilöuskovien rakentamiseen profetioita saa käyttää vapaasti. ‘Villoja’ Raamatun esimerkkien valossa käytettiin yleensä vain yhden kerran kunkin henkilön elämässä. Seurakunnan ja yksityis-uskovien elämä muodostuu helposti tukalaksi ‘merkkiviidakon’ seurauksena. Kukaan ei lopulta tiedä, mikä on Jumalan tahto ja mikä ei ole.
Otan tähän vanhemmistolle esikuvaksi Aabrahamin, joka oli sekä rehellinen että ystävällinen Jumalan palvelija. Aabraham ei alkanut epäilemään Jumalan sanaa silloin, kun Iisak piti uhrata eikä hän asettanut kymmentä mielikuvituksellista ‘merkkiä’, vaan Aabraham satuloi aasinsa jo varhain seuraavana aamuna ja teki Jumalan sanan mukaan. Tällainen suoraviivainen toiminta vaatii uskoa.
KULTTUURIT JA SEURAKUNTA
Vertaus vanhoista ja uusista leileistä ja viinistä osoittaa, että jokaiselle sukupolvelle on julistettava evankeliumi sen omalla kielellä ja tyylillä. Viini on kuitenkin aina otettava suoraan Jumalalta eikä sitä ole lupa sekoittaa tai laimentaa. Jumalan Sanaa ei ole oikeutta väärentää, vaikka ulkonaiset puitteet ja menetelmät muuttuvatkin.
Kun ulkoisia vaikutteita otetaan seurakuntaan on aina varmistuttava siitä, että nuo vaikutteet saadaan palvelemaan seurakunnan tarkoitusperiä eikä päinvastoin seurakunnasta tule noiden ulkoisten vaikutteiden orjaa. Pakana-kulttuurit ovat lähes aina läheisessä yhteistyössä vihollisen henkivaltojen kanssa. Raamattuhan sanoo, että pakanat uhraavat uhrinsa riivaajille. Pakana-kulttuurina on pidettävä myös tätä länsimaista sivistystä, joka perustuu mammonanpalvontaan ja ihmisviisauden korottamiseen.
Eräässä paikassa Paavalin kirjeissä on sanottu vapaasti käännettynä näin:‘Katsokaa omaa kutsumistanne, veljet, ei ole joukossanne monta tämän maailman viisasta tai sivistynyttä, professoria tai tohtoria, ei miljonäärejä eikä kuninkaita, ei monta huippu-urheilijaa eikä megatähteä, ei taiteilijoita eikä kuuluisuuksia. Vaan sen, mikä on halpa-arvoista ja halveksittua, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen mikä jotakin on.’
Nämä lauseet todistavat meille, että seurakuntaan ei eksy monta sivistynyttä kulttuuripersoonaa. Muutama sinne tulee ja he saakoon siellä ollakin. Koko seurakuntaa on kuitenkin turha ruveta sivistämään.
Suurin osa seurakunnasta tulee aina olemaan tavallisia ihmisiä. Usein heillä on sydän oikealla paikallaan. He tarvitsevat Jumalaa ja Jumala rakastaa heitä.
Jeesus eli aikoinaan kulttuurissa, joka perustui Jumalan Sanaan siinä määrin, että Hän saattoi pitää itsensä puhtaana Jumalan edessä. Jeesus noudatti Mooseksen lakia tarkoin. Emme kuitenkaan voi sanoa, että Jeesus olisi ollut suuri kulttuuripersoonallisuus, sillä Hän vastusti jyrkästi juutalaisten perinnäis-kulttuuria ja temppelissä harjoitettavaa markkinakulttuuria eikä hän suhtautunut täysin varauksettomasti roomalaisten herraskulttuuriinkaan. Tulevaisuudessa tuhatvuotinen valtakunta tulee ilmeisesti sotkemaan maailman kulttuurikuvioita ainakin sen verran verran, että silloin vihdoinkin Jeesuksesta tulee varteenotettava kulttuuripersoonallisuus.